The truth is out there

 Totuus lävähti päin naamaa ihan yllättäin. Edellä elvistelin, miten olen ollut kasvimaalla. Enpä mene uudestaan. Eihän se kasvimaan vika sinänsä ole. Vika on heikossa minussa. Olen aina ollut kovin herkkä kuumalle auringolle. Ärsytän usein ihmisiä, kun en halua istua terassilla auringossa. Monien mielestä vain diivailen ja yritän tehdä itsestäni mielenkiintoisen. Kerran olen etelänmatkalla saanut kuumetta pitkän aurinkoisen päivän jälkeen, vaikka oli hattu päässä ja yritin vältellä aurinkoa. No, nyt tapahtui sama parin tunnin palstailun jälkeen. Tietenkin huono kuntoni edesauttoi asiaa. Mutta koska kunto ei ole ainakaan toistaiseki paranemassa, jätän oikeasti yrittämisen. Käyn roskia hiukan siivoilemassa ja ilmoitan pensaita, taimia ja mukuloita haluaville, että nyt on aika. Pari vuorokautta kurjaa oloa on ihan tarpeeksi. Ei tule ikävä.

 

Tänään on jo hiukan parempi olo, mutta hissukseen käytiin lenkillä. Kasvimaailtana pyysin ulkoilutusapua, mutta muuten on ihan hyvin pärjätty. Pieni pilviharso taivaalla auttaa aina. Ja Fizban on kovin sopeutuvainen. Heinästys välillä keskeytyy, kun muutkin koirat ovat lenkeillä. Harmillisesti monet ovat niin introvertteja, että vain ohittavat mahdollisimman nopeasti. Jos sattuisi sosiaalisempi tapaus, omistajat kiskovat ne nopsaan kauemmas. Mutta kivahan toisia koiria on katsella kauempaakin

 

 ja kuunnella. Usein kuuluu haukkumista jostain metsän siimeksestä. Kuten huomaatte, kielot kukoistavat. Mutta ei taida vielä olla kukkia missään. 

---

Tämän päivän puuhastelen kotona. Eilen olisi ollut pyykkitupa. Siirsin maanantaille, koska en vain jaksanut. Saunakin jäi välistä. Ei onneksi ole pakko todistaa itselleen eikä muille, että kyllä minä kykenen kaikkeen vaikka on vähän heikko olo. Voi vain antaa periksi. Yksi vanhenemisen hyviä puolia. Oppii suhtautumaan lempeydellä omaan raadollisuuteensa. Onhan tässä jo ehditty taistella ja todistaa. Nyt löysäillään. Löysäilkää tekin.

 

Se aika vuodesta

 

kun vaahterat kukkii. Ilahdun aina vaahteran kukista. Onneksi aamukahvinäkymässäni on yksi vaahterakin.

 

 Parina päivänä on suunnattu kasvimaalle. Eipä kauan tartte kykkiä, kontata, kaivaa, kun olen ihan poikki. Yllättäin Fizbankin heittäytyy reporankana lattialle, kun kotiudutaan. Kyllähän sekin tekee töitä. Monta isoa kuoppaa on jo kaivanut ja monta keppiä pilkkonut. Innokkaasti auttaa minua. Minä vain en tiedä, pääsenkö huomenna edes liikkeelle. Kovin on jäykkää.

 

 Fizban huolehtii, että hänen ruokavaliostaan löytyy kasviksia. Kukahan huolehtisi minun kasviksista.

 

 Olisiko pitänyt ketunleipiä syödä?

 

 

Luopumisen aikaa

 Maanantai.

Heräsin umpiuupuneena huonosti nukutun yön jälkeen kuten nykyisin yleensäkin.

Kävelin alasti peilin eteen.

Katsoin kuvaani.

Sellainenhan se, vanhan naisen vartalo, iso pinkeä maha, roikkuvat käsivarret, pullakat tissit, valahtanut takamus, päälaelle yltävä kalju otsa, pari pehmeää leukaa, turvonneet silmät.

Tuttu näky.

Totean asian.

Olen vanha.

Olen elänyt vuosikymmeniä.

Olen elänyt, kokenut, nauttinut, taistellut, voittanut, itkenyt, nauranut, jaksanut.

Ei minua elämän jättämät jäljet haittaa.

Se, mikä haittaa, on uupumus, jaksamattomuus, saamattomuus.

Onneksi on Fizban, joka pitää kiinni rutiineissa.

Siispä

pukeuduin

puin Fizbanille pannan

lähdimme ulos aamuun

kuten joka aamu. 

 

 Käveltiin kasvimaalle. Eilen kävin miniän kanssa hakemassa muutamia pensaita ja monivuotisia kukkia turvaan hänen pihalleen. Samalla palstanaapuri kyseli voisiko hän kaivaa minun palstalta maa-artisokkaa ja raparperia. Lupasin. Yksi uusi palstanomistaja kysyi myös raparperia. Sanoin, että kaiken saa viedä. Aiemmin kolmas viljelijä oli kerännyt kiviä omalle palstalleen. Minä olen vihdoinkin tosissaan lopettamassa maanviljelijäelämän. Vähän käyn vielä siivoilemassa. Jos onnistuu, pitäisin palstan vielä siihen asti, kun marjat voi kerätä. Mutta jos ei, niin eipä sekään haittaa. Suuri taakka putoaa harteiltani, kunhan asia on lopullisesti selvä. Vähän tuli haikea fiilis eilen, kun paikalla oli kaikki kivat palstanaapurit.

 

 Mutta en minä enää jaksa, tai ainakaan en viitsi. Hyvin riittää kunhan yritän siivoilla enimpiä, ettei seuraavilla ole niin hirveää. Näin keväällä, kun ei ole vielä verenimijöitä eikä niin paahtavaa aurinkoa, voin ehkä hiukan puuhastella. Mutta kun helteet tulevat, ei onnistu.

 

 Fizbanin kanssa jatkettiin kävelyä rantaan päin. Oli oikein mukava kävelysää. Kiikaria ei ollut mukana, joten ei tarvinnut lintujakaan yrittää nähdä, sai vain nauttia kiihkeästä kevätkonsertista. Jonkun matkaa käveltiin kaukoputken raahaajan kanssa. Hän sanoi, että metsähanhilla on jo poikaset. Jotkut on nopeita.

 

 Nopeasti vihreyskin valtasi alaa.

 

 Lehdet odottivat pompataakseen näkyviin heti, kun sää suosii. Tänään on luvattu sadetta. Se tekisi kyllä hyvää. Kovin on edelleen kuivaa ja pölyistä. Ei ne muutamat pisarat paljon saaneet aikaan.

 

 Kaunosielu koira nautti kukista

 

 ja kävi tutustumassa uuteen kylttiin, joka on ilmestynyt hyppyrimäen kieppeille.

 

 Frisbeet lentelee täällä kaikkialla, sillä frisbeegolfratoja on pykätty metsät täyteen. Täytyy vain luottaa, että heittäjät osuvat oikeaan suuntaan. Sellainen kiekko, jos sattuu kohdalle, tulee aika epämukavaa jälkeä.

 

Ajattelin kyllä käyttää entisiä ulkoilureittejä jatkossakin. Toki en mene suoraan heittolinjalle. 

 

 Mukavaa uutta viikoa kaikille, jotka tänne eksyvät. Minä ehkä puuhastelen jotain hetken. Iltapäivällä menen ystävän kanssa leffaan, jonka luulisin olevan hyvä.