Sateet menivät - sukat tulivat

 

On ollut reippaita sateita. Koiralenkitkin ovat kutistuneet kovin lyhyiksi.

 

 Kutistuneet lenkit ovat mahdollistaneet sisällä istumisen ja neulomisen.

 

Olen minä muutakin ehtinyt. 

 Olen shoppaillut.

Ostin kolme numeroa liian suuret kumpparit, kun halvalla sai. Se numero oli kyllä vahinko. Sovitin ja katsoin numeron vain hyllyn reunasta, en kengän pohjasta. Ihan hyvin olen kyllä niillä tuolla kurassa ja vedessä lompsutellut. Eivätpähän ainakaan purista.

Ostin myös lankaa, seiskaveikkaa, kun halvalla sain.

Langan osto herätti himon. Olen katsellut lanka-adventtikalentereita. Kovin ovat kalliita 100-200 euroa 5 kerää sukkalankaa. Ehkä pyydän lastani tekemään minulle sellaisen.

Olen myös tilaillut neulekirjoja, ikään kuin minulla ei olisi niitä muutenkin ylenmäärin  ja ikään kuin kovin paljon niistä kirjoista neuloisin. No, joskus jotain.

Olen myös tavannut joitakin ihmisiä, ystäviä eli ollut sosiaalinen. 

Olen myös siivonnut koko kämpän, ihan perinteisestä syystä, koska ystävä tuli nauttimaan punaviiniä kanssani. 

 

 Nyt aurinko paistaa, joten voin tehdä pitempiä lenkkejä.

 

 

Syyspäiväntasaus

Päivä ja yö ovat tänään tasapainossa. Huomenna jo yö eli pimeys on voitolla. Kuten olen usein maininnut, minulle kaamos ei tuota ongelmia. Siihen liittyy sellainen kaunis ilmaus kuin "hämäränhyssy", rauhallisuus, hiljaisuus, omiin ajatuksiin vaipuminen. Kaikki hätäily ja hässäkkä saa jäädä odottamaan vaikka kesää. Kesällä luonto elää kuin viimeistä päivää. Kaikilla on kiire lisääntyä, ottaa auringosta kaikki irti. Äänten kakofonia täyttää ilman. Jokainen nurkkaus ja kolo kihisee elämää. Kyllä sen jälkeen pieni lepohetki tekee hyvää etenkin tällaiselle iäkkäämmälle otukselle, jonka oma olemus on jo menettänyt parhaan vauhtinsa.

 

Krapu tuulimyllystä

  

 

Tuulimyllyjä

 

Niitä minä rakentelen päivittäin. 

Kuten jo aiemminkin olen todennut, minun tekoälyni on tosikko. Sen mukaan "tuulimyllyjen rakentaminen on hieno projekti, joka sopii niin koulun fysiikan työpajoihin, pihakoristeeksi kuin pienois- tai pienoismalliharrastukseen". Ei sanaakaan don Quijotesta, joka minulle tulee aina mieleen tuulimyllyistä. Don Quijotehan taisteli tuulimyllyjä vastaan. Minä en taistele. Minä rakennan hienoja, uljaita, taivaita tavoittelevia tuulimyllyjä. Aina ne romahtavat, ennemmin tai myöhemmin, mutta ei se estä minua rupeamasta tekemään uutta. Typeryyttä sanoisi joku. Minä käytän sanoja sinnikkyys, sisu, peräänantamattomuus. Eihän tästä elämästä tule mitään, ellei ole valmis riskeeraamaan kaikkea tai edes jotain. Siis kaikki taisteluun epäuskoa ja mielikuvituksettomuutta vastaan.

 

  Kurkatkaa SusuPetalin blogista, jossa kerrotaan, että krapu on oma otsikkosi mukaan luettuna tasan sadan sanan tarina, runo, pakina, juttu ja niin edelleen

Ei variksia viljapellon yllä

 

Mutta hienoja ovat syysmaisemat. Suunnattiin aamulenkki vaihteeksi Viikin pelloille. Siellä oli hiljaista ja rauhallista. Pari työmatkalaista, mutta ei lintuja tai muita eläimiä, ei edes niitä van Goghin variksia.

 

 Viljapellosta löytyi sentään lunnikoira, joka syrjäsilmällä seurasi kielletäänkö korsien pureskelu.

 

 Käytiin nimittäin koirapuistossakin. Sieltä löytyi kepakko, jota Fizban söi innolla. Tarkoitus kait olisi, että koira tuo kepin omistajalleen, joka heittää sen. Sitten koira tuo sen. Omistaja heittää. Ja näin loputtomiin.

 

 Ei onnistu meillä. Kerran saan heittää. Sen jälkeen Fizban ei irrota otettaan. Juoksee vain karkuun. Yritin kieltää syömästä, kun ei välttämättä ole hyväksi ruuansulatukselle. Viljapellossa asia huoletti, kun ei ne korret irronneet maasta. Että mitäs teen, jos käsketään irrottamaan hampaat ja tullaan repimään koira irti korresta. Onko pakko vain taipua.

 

Oli leppeän kostea sää taas. Mutta sitten alkoi sataa. Hypättiin bussiin. Kun päästiin kotiin alkoi ukkonen metelöidä. Sadekin yltyi ja loppui ihan ykskaks. Nyt jo aurinko paistaa. 

 

Tänään on mummon herkkupäivä. Cantaloupe on meloneista parhain. Kun oltiin kymmeniä vuosia sitten matkalla Dominikaanisessa tasavallassa, ihmeteltiin aamiaisella valtavankokoisia punertavia, mansikalle maistuvia hedelmiä. Ei yhtään toedetty, mitä ne on, mutta syötiin niitä joka aamu valtavasti. Olivat ihania. Lienee ollut joku cantaloupen punertava lajike.

---

Nyt kun olisi yllinkyllin niitä ns. pakollisia puuhia, tulee blogiakin ylläpidetyksi. Siirryn tekemään reissukirjaa. 

 

Voiko ihanammin päivän enää alkaa

Aamu, jolloin elämä on tahmeaa, kaikki tippuu käsistä, päätä särkee, jalat ei liiku, huimaa. Makasin halvaantuneena tunnin sängyssä, ennenkuin pääsin ylös, ulos ja lenkille. Ulkona oli leppeä, kostea hämäryys. Laahustin pakollisen aamulenkin ajatellen, että muutaman tunnin päästä pitäisi olla virkeänä, innokkaana, oppivaisena espanjan kurssilla. Illalla olisi vielä ilmastolukupiiri kirjastossa, mutta se on kyllä liikaa. Kaksi toimintaa samalle päivälle ylittää kapasiteettini.

 

 Lukupiirissä olisi kyllä tarjolla mielenkiintoinen kirja. Osaanhan minä sen yksinkin lukea. Sain vasta eilen kirjastosta vaikka olin varannut aikoja sitten. Sen verran  olen aloittanut, että voin suositella.

 

 Kysyn teiltä. Fizban ei osannut vastata. Katsoi vain hämmästyneenä. Sillä ei kuulemme ole näitä ongelmia. Mutta jospa joku teistä osaisi auttaa ja vastata kysymykseen. Miksi aamuyöstä, kun herää vaikkapa kolmelta, on ihan pirteä, mutta kun herää uudestaan heräämisaikaan esim. seitsemältä, ei pysty mihinkään? Epäilen, että aikani riittämättömyys johtuu osittain aamuisista sängyssä lojumisista.

 

 Sain eilen tyrkätyksi Siilejä ja särkyneitä sydämiä sukat jonkun muun kiusaksi. Ihan ohjeen mukaan räpelsin, mutta jättisukat syntyi. Minulla olisi vastaavanlainen ohje lapakkosukkiin. Ainakaan en tee tuollaista kantapäätä vaikka se kieltämättä on näyttävä. Olisi tässä kuitenkin kiireellisempääkin tehtävää, joten pitäisi saada itsensä ylös lojumatta.

 

 Jottei menisi ihan surkeiluksi, kerron ilouutisen. Eilen uutisissa puhuttiin paljon Helsingin uudesta maamerkistä Pasilaan kohoavasta The Nodesta, joka on 132 metriä korkea, 32-kerroksinen tornitalo. Ajattelin kipaista partsille katsomaan. Siellähän se on. Kyllä minulle kaikki näkyy.

 

Oli aamullakin paikallaan, vaikka tuuli yritti katkaista puita. Puutkin kestivät. 

 

 Harkitsen, josko kävisin moikkaamassa...

 

Tule syyskuu

 

Nyt kait voi jo sanoa, että on syksy, se kaipaamani vuodenaika. Nyt olen myös toipunut matkan rasituksista ja Fizban myös. Fizbanille uni maistui. Minä nukuin vähän levottomasti, mutta pitkään kuitenkin. Nyt mietin, miten tämän päivän ja kuukauden aion käyttää. Suunnittelua!

 

Lisää maisemia

 Fizban kävi ensimmäisellä tunturivaelluksellaan ja näki poroja matkan varrella.

 

 Fizbanille retki oli ensimmäinen, minulle viimeinen. Luopuminen entisistä lempijutuista on nyt päivän sana.

 

 Ei me kovin syvälle tunturiin menty. En ole enää niin hyvä vaeltamaan kuin viisikymmentävuotta sitten, mutta pääasia, että puuttomaan (tuntirikoivuja ei lasketa puiksi) maastoon päästiin ja teltassa nukuttiin. Fizban tosin inhosi telttaa. Jouduimme käymään rankan tappelun joka ilta, kun olisi pitänyt ruveta nukkumaan.

 

 Fizbanille uni olisi maistunut paremmin paljaalla maalla.

 

 Säät suosivat. Ekana yönä satoi, mutta vasta, kun teltta oli saatu pystyyn. Myöhemmin ei satanut, mutta yöt olivat aika kylmiä. Päivällä tarkeni. Aurinko paistoi ja lämmitti.

 

 Ruoka maistui Fizbanillekin kävelyn päälle. Minulle matkaseura tarjoili herkullista ruokaa. Mutta sai Fizbankin herkkua, koska variksenmerjat eli kaarnikat maistuivat. En ole aiemmin tiennytkään, että lunnikoira tarvitsee variksenmarjoja kasapäin. Fizban söi niitä koko ajan, heti kun oli kävelytauko.

 

 Onneksi variksenmarja on aika yleinen tuolla Saanan kieppeillä.

 

Fizban halusi pitää lauman koossa koko ajan. Se vaati loputonta valppautta.

 

 Käytiin vilkaisemassa myös niitä muutamia palsoja, joita vielä on jäljellä. Palsasoiden häviäminen on minulle selvin merkkki ilmastonmuutoksesta. Palsat ovat niin maagisia, että niitä jään todella kaipaamaan.

 

 Ranualla käytiin myös lintutornilla. Fizban on outo. Se pelkää ties mitä, mutta sylissä on huoleton missä vain, paitsi tietenkin teltassa, junassa, autossa ja ties missä kaikessa.

 

 Ranualla myös mökkeiltiin, saunottiin ja syötiin nuotiomakkaraa ja halsterivoileipiä.  Oli kaikinpuolin loistava viimeinen juttu.

 

Ne ihanat aamukahvimaisemat

 

vaihtelevat

Tänään en kuitenkaan tätä maisemaa pitkään ihaillut, sillä ennen aamukahvia otettiin treenit.

 

 Fizban treenasi metromatkailua useamman pysäkin välin ja vielä sama takaisin. Ihan hyvin meni. Alussa kaikki meteli hermostutti, mutta sitten kiltisti istui. Tylsää oli, kun matkustajia oli kovin vähän, mutta niitä vähiä Fizban sitten piti silmällä sitäkin tarkemmin - ja minua tietenkin.

 

Olipa ihanaa, kun ulos päästiin hengissä ulos ja löytyi heinääkin syötäväksi. Mahatauti meni ohi suht nopsaan. Nyt ruuansulatus toimii entiseen, hyvään malliin. Ihan ilman oireita en minäkään koirametsästä selvinnyt. Joku verenimijä puri hauikseen ison kutiavan, kirvelevän, turpoavan, leviävän paukaman. Kuka lie ollut, mutta tehokasta myrkkyä oli syytänyt. Kyllä sekin näköjään alkaa mennä ohi, mutta edelleen koko ajan ärsyttää. Koirametsät ovat vaarallisia paikkoja.

 

 Pihlaja, lempipuuni marjailee tänä vuonna kovin vähän täällä meillä päin. Kun tämä yksinäinen tyyppi osui kohdalle, oli pakko ottaa syksyn pakollinen pihlajanmarjakuva.

 

Mattopyykille

Liekö eilisellä metsäkävelyllä löytynyt jotain kivaa syötävää, kun ripuli iski. Kylppäriin oli Fizban yrittänyt, mutta matkalla prumpsahti monta kertaa matolle. Yritti se jossain välissä kertoa, että ulos pitäisi mennä, mutta minä en väsyneenä jaksanut herätä. Prumsahtuksiin kyllä sitten heräsin. Toivottavasti ei pitempää vaivaa tule sotkemaan ensi viikon suunnitelmia. Varmaan tämä on omakin vika: Eilen parillekin ihmiselle kehuskelin, miten hyvänä Fizbanin maha on pysynyt.

 

 Sinänsä eilinen reissu sujui hyvin. Fizbanilla oli mukavaa, ilma oli hyvä ja seura erinomaista.

 

Vadelmat ei Fizbanille maistuneet, mutta jotain pientä kivaa olin sillekin varannut. Nyt Fizban nukkuu. Toivottavasti masu on jo kuosissa.

 

Kohta koirametsään

 Sain koiralliselta ystävältä synttärilahjaksi retken koirametsään. Tänään mennään sinne. Saapas nähdä, innostuuko meidän koirat miten paljon.

 

 Kun en osaa olla laittamatta kuvia, niin palaan tässä vielä parin päivän päähän. Kävin hakemassa tilaamani paketin. Tilasin lisää EppuNormaalikahvia, EppuNormaalityynyliinat, EppuNormaali Peace&Love metallimukit ja jotain paitoja itselle ja lahjaksi. Kaikki irti Epuista!

Taivaalla oli hienoa väri-iloittelua.

 

 Oli satanut kunnolla. Sateenkaarikin oli, mutta näihin kuviin siitä osui vain pieni pätkä tuolla lyhtypylvään juurella.

 

 Valokuvaaminen on ollut suht vähäistä, kun läppäri rupesi valittamaan liioista kuvista. Nyt olen siirtänyt niitä tikulle. Tarkoitus olisi jatkossakin pitää kuvat jossain kuosissa, mutta siihen menee liikaa aikaa. Kaikkeen menee nykyisin liikaa aikaa. Mistähän saisi muutamia lisätunteja vuorokauteen. Älkääkä edes mainitko, että voisin lopettaa päämäärättömän haahuilun ja jatkuvan pysähtelyn ja paikalleni jähmettymisen. Ajatukseton kauas tuijottelu kuuluu nyt asiaan.

 

Kenen luonto - yhteisillä poluilla

 Joku päivä sitten kävin Hyvinkäällä ja vihdoinkin näyttelyssä, johon oli usein pitänyt mennä. Onneksi menin. Oli nimittäin tosi hyvä!

 

 Tässä on kaksi lempiasiaani, suo ja susi. Suot ovat lähellä sydäntäni ja sudet myös, avaraa silmälle sopivaa maisemaa ja kauniita, vapaita eläimiä. Tätä kuvaa katsellessa minulle tulee rauhallinen, hyvä olo.

  

 

Pääskyistä tulee lapsuus mieleen, vaikka näkyy niitä täälläkin, kun vain etsiytyy oikeisiin paikkoihin. Tänään, etsiytymättä, näin urpiaisen. Oli ihana aamuyllätys, niin kauniin pinkki rintamus.

 

Ja ihan Pöllön iloksi hieno pöllö.

 

Tämä ehkä tarkoittaa sitä, että ehkä pääsen taas tunturiin.

---

Jännästi olen ruvennut sopeutumaan elämän rajallisuuteen. Ehkä viimeiset kerrat ovat mielessä. Ehkä Eput oli elämäni viimeinen keikka. Ehkä menen viimeisen kerran tunturiin. Viimeiset kerrat ei ahdista, ei ole surullisia, ne ovat vain tosiasioita.

 

 Oletan kuitenkin, ettei tämä ole viimeinen kerta, kun Fizban vie minut kävelylle Viikkiin

 

 eikä tämä ole viimeinen kerta, kun näen kauriin syövän jonkun istutuksia.

---

Olen käynyt vakoilemassa, miten hylkäämäni kasvipalsta pärjää. Pitkää heinää, paljon rikkaruohoja, jotain onnetonta viljely-yritystä, joka hukkuu rehevyyden alle. Maa lepää ja odottaa.