Fizban kävi ensimmäisellä tunturivaelluksellaan ja näki poroja matkan varrella.
Fizbanille retki oli ensimmäinen, minulle viimeinen. Luopuminen entisistä lempijutuista on nyt päivän sana.
Ei me kovin syvälle tunturiin menty. En ole enää niin hyvä vaeltamaan kuin viisikymmentävuotta sitten, mutta pääasia, että puuttomaan (tuntirikoivuja ei lasketa puiksi) maastoon päästiin ja teltassa nukuttiin. Fizban tosin inhosi telttaa. Jouduimme käymään rankan tappelun joka ilta, kun olisi pitänyt ruveta nukkumaan.
Fizbanille uni olisi maistunut paremmin paljaalla maalla.
Säät suosivat. Ekana yönä satoi, mutta vasta, kun teltta oli saatu pystyyn. Myöhemmin ei satanut, mutta yöt olivat aika kylmiä. Päivällä tarkeni. Aurinko paistoi ja lämmitti.
Ruoka maistui Fizbanillekin kävelyn päälle. Minulle matkaseura tarjoili herkullista ruokaa. Mutta sai Fizbankin herkkua, koska variksenmerjat eli kaarnikat maistuivat. En ole aiemmin tiennytkään, että lunnikoira tarvitsee variksenmarjoja kasapäin. Fizban söi niitä koko ajan, heti kun oli kävelytauko.
Onneksi variksenmarja on aika yleinen tuolla Saanan kieppeillä.
Fizban halusi pitää lauman koossa koko ajan. Se vaati loputonta valppautta.
Käytiin vilkaisemassa myös niitä muutamia palsoja, joita vielä on jäljellä. Palsasoiden häviäminen on minulle selvin merkkki ilmastonmuutoksesta. Palsat ovat niin maagisia, että niitä jään todella kaipaamaan.
Ranualla käytiin myös lintutornilla. Fizban on outo. Se pelkää ties mitä, mutta sylissä on huoleton missä vain, paitsi tietenkin teltassa, junassa, autossa ja ties missä kaikessa.
Ranualla myös mökkeiltiin, saunottiin ja syötiin nuotiomakkaraa ja halsterivoileipiä. Oli kaikinpuolin loistava viimeinen juttu.
