Kirjoittajaryhmässä puhuttiin vanhenemisesta. Jonkun mielestä vanheneminen on ihan perseestä, jonkun mielestä krempat on ikäviä ja ikuinen vastarannankiiski tietenkin mainosti pitävänsä vanhenemisesta. Kyllä minä oikeasti pidän jokaisesta menneestä vuodesta, jonka olen selvinnyt hengissä ja odotan innolla jokaista tulevaa. Minusta vanheneminen on hienoa, koska jokainen eletty vuosi on eletty ja jokainen tuleva on lupaus elämästä. Mutta kyllähän voimien hiipumisen huomaa ja kolotuksia on kaikkialla. En edes tietäisi, millaisia lihaksia, luita, hermoja, niveliä minulla on, elleivät kivut kertoisi, että täälläkin pari luuta hankaa toisiaan vasten ja tuolla joku lihas on niin kireänä, että melkein kuulee sen soivan. Mutta on se silti hienoa herätä uuteen aamuun ja todeta olevansa elossa, umpiväsynyt, mutta elossa.
Nytkin tässä keittiön pöydän ääressä kahvia juodessani ja sadetta kuunnellessani olen elossa, vaikka hetki sitten meinasi usko loppua.
Aamu houkutteli pitkälle lenkille. Tässä kohtaa hiukan ripsi pisaroita ja mietin, kääntyäkö takaisin. En kääntynyt. Ripsiminen loppui. Reippaasti kävelimme eteenpäin, reippaasti minäkin pitkin askelin.
Aurinko hiipi esiin. Pelloilla oli muutama merihanhi ja isoja parvia jotain pieniä sirkuttajia, joita en tuntenut. Enkä myöskään viitsinyt kaivaa kännykkää esiin, käyttääkseni muuttolintujenkevät-appia.
hyvin tunnistin kuitenkin valkohäntä- ja metsäkauriit.
Niiden jälkikasvua kiinnosti joko Fizban tai minä tai ehkä molemmat. Miettivät, että mitä nuo täällä aamuhämärissä kuljeskelevat.
Taivaassa oli kauniita värejä.
Taivaanrannanmaalarin on kuvattava taivaita oli missä vain.
Mutta kuvausinto hyytyi, askel lyheni, väsymys otti vallan. Vanhuus ilmoitti, että täällä ollaan. Loppumatkasta aloin jo melkein huolestua, että selviänkö kotiin. Fizbankin tuijotteli ihmeissään, että mikä nyt on.
---
Nyt minä olen ehkä ihmeissäni. Jokunen vuosi sitten käveli seitsemän kilometriä joka aamu ja vieläpä mäkisimmässä maastossa, mitä löytyi. Juoksinkin välillä mäkiä ylös ihan vain, koska voin. Aikaa ei mennyt tuntiakaan. Nyt tasaista peltoa tallustaessa kului lähes kaksi tuntia. Olihan siinä tietenkin joku pieni ylämäki loppumatkasta, koska asun täällä mäellä. Mutta voimat ovat siis huvenneet ja kunto rapistunut. Pitää ruveta pitämään jotain energiageeliä taskussa, koska varmaan taas jonain aamuna saan loistavan idean lähteä kauemmas ajattelematta, että sieltä kaukaa on myös palattava.
Lapset elävöittävät ikkunanäkymääni. Syön aamupalan loppuun ja siirryn vaikka neulomaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti