Pöllön lukupiirissä (jota voin kylää kaikille suositella. Siinä tulee luetuksi, jotain uutta, mihin ei muuten tötrmäisi.) oli kesäkuun kirjana Kersti Ekman: Sudenjälki, kirja, joka kertoo metsästäjästä.
Minähän olen nyt kaupunkiasukki, ollut valtaosan elämästäni. Mutta lapsuuteni, onnellisimman osan siitä, vietin maalla, pienellä tilalla. Siellä kasvatettiin kesällä vasikoita, jotka syötiin talvella. Kanat tuottivat munia ja kun eivät enää tuottaneet, ne syötiin. Miehet kävivät kalassa ja metsällä. Saalis syötiin. Ei ole suurempaa herkkua kuin metsäkanalinnusta tehty keitto. Riistanmaku tuo aina veden kielelle. Kanahaukka, jos eksyi kaartelemaan pihan ylle, se yritettiin ampua, koska kanat kuuluivat meille, ei haukalle. Ei sitä haukkaa ikinä kyllä saatu hengiltä, mutta lähtihän se muualle. Metsissä oli karhuja ja susia ja meidän lehmiä. Eivät törmänneet keskenään. Eikä petoja lähdetty metsästämään metsästämisen ilosta. Elettiin rinnakkain, välteltiin toisiamme.
Karhua tai sutta en ole koskaan luonnossa nähnyt. Marjassa olen samassa pusikossa joskus karhun kanssa ollut. Rajavartijat joskus kertoivat "Karhu oli siinä ihan vieressä toisella puolen sitä puskaa, kun te olitte marjassa. Meni sitten pois."
Minusta sudet ja karhut ovat upeita, hienoja eläimiä. En välttämättä halua kumpaankaan törmätä, mutta haluaisin, että ne saavat elää rauhassa omaa elämäänsä täällä meidän keskellämme. Jos joku yksilö alkaa häiriköidä, pitäähän se poistaa. Niinhän se eläinkin tekee, jos joku ihmisyksilö uhkaa sitä tai sen lapsia. Mutta mieluiten ne väistävät ihmistä, jos se on mahdollista. On toki eläimissäkin sairaita yksilöitä kuten ihmisissäkin. Samaa eläinkuntaahan me olemme.
Olen siis lihansyöjäksi oppinut. Hellinyt kauniita vasikoita, sikoja, tietäen, että ne tapetaan ja niistä tehdään meille ruokaa, joka maistuu hyvälle. Se on ollut minun normielämää, enkä näe siinä nytkään mitään pahaa. Eläimiä, sekä kasvatteja, että villejä kohdeltiin aina hyvin. Kenenkään kärsimys ei tuottanut iloa. Saalis tapettiin hyvin osuvalla, tehokkaalla laukauksella.
Jotenkin tämä kirja ja sen päähenkilö kertoi juuri siitä minulle tutusta lapsuuden maisemasta. Se kosketti minua enemmän kuin moni kirja pitkään aikaan. Lukekaa se ajatuksella. Unohtakaa ennakkokäsitykset. Kuunnelkaa vanhaa metsästäjää ja yksinäistä urossutta,
Jos nyt kävisi niin, että susi tappaisi Fizbanin, olisin tietenkin loputtoman onneton. Mutta tuskin vaatisin suden verta kostoksi lautaselle. Susi toteuttaa osaansa. Ensimmäinen oma koirani jäi kuorma-auton alle. Kuski nappasi sen pientareelle kitumaan. Kasvatti-isäni poika löysi sen, lopetti yhdellä armollisella laukauksella kärsimyksen ja hautasi koiran, nuori mies, joka inhosi minua, mutta ei kestänyt eläinten kärsimystä. En minä silti vihaa rekkakuskeja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti