Pöllön lukupiirissä (jota voin kylää kaikille suositella. Siinä tulee luetuksi, jotain uutta, mihin ei muuten tötrmäisi.) oli kesäkuun kirjana Kersti Ekman: Sudenjälki, kirja, joka kertoo metsästäjästä.
Minähän olen nyt kaupunkiasukki, ollut valtaosan elämästäni. Mutta lapsuuteni, onnellisimman osan siitä, vietin maalla, pienellä tilalla. Siellä kasvatettiin kesällä vasikoita, jotka syötiin talvella. Kanat tuottivat munia ja kun eivät enää tuottaneet, ne syötiin. Miehet kävivät kalassa ja metsällä. Saalis syötiin. Ei ole suurempaa herkkua kuin metsäkanalinnusta tehty keitto. Riistanmaku tuo aina veden kielelle. Kanahaukka, jos eksyi kaartelemaan pihan ylle, se yritettiin ampua, koska kanat kuuluivat meille, ei haukalle. Ei sitä haukkaa ikinä kyllä saatu hengiltä, mutta lähtihän se muualle. Metsissä oli karhuja ja susia ja meidän lehmiä. Eivät törmänneet keskenään. Eikä petoja lähdetty metsästämään metsästämisen ilosta. Elettiin rinnakkain, välteltiin toisiamme.
Karhua tai sutta en ole koskaan luonnossa nähnyt. Marjassa olen samassa pusikossa joskus karhun kanssa ollut. Rajavartijat joskus kertoivat "Karhu oli siinä ihan vieressä toisella puolen sitä puskaa, kun te olitte marjassa. Meni sitten pois."
Minusta sudet ja karhut ovat upeita, hienoja eläimiä. En välttämättä halua kumpaankaan törmätä, mutta haluaisin, että ne saavat elää rauhassa omaa elämäänsä täällä meidän keskellämme. Jos joku yksilö alkaa häiriköidä, pitäähän se poistaa. Niinhän se eläinkin tekee, jos joku ihmisyksilö uhkaa sitä tai sen lapsia. Mutta mieluiten ne väistävät ihmistä, jos se on mahdollista. On toki eläimissäkin sairaita yksilöitä kuten ihmisissäkin. Samaa eläinkuntaahan me olemme.
Olen siis lihansyöjäksi oppinut. Hellinyt kauniita vasikoita, sikoja, tietäen, että ne tapetaan ja niistä tehdään meille ruokaa, joka maistuu hyvälle. Se on ollut minun normielämää, enkä näe siinä nytkään mitään pahaa. Eläimiä, sekä kasvatteja, että villejä kohdeltiin aina hyvin. Kenenkään kärsimys ei tuottanut iloa. Saalis tapettiin hyvin osuvalla, tehokkaalla laukauksella.
Jotenkin tämä kirja ja sen päähenkilö kertoi juuri siitä minulle tutusta lapsuuden maisemasta. Se kosketti minua enemmän kuin moni kirja pitkään aikaan. Lukekaa se ajatuksella. Unohtakaa ennakkokäsitykset. Kuunnelkaa vanhaa metsästäjää ja yksinäistä urossutta,
Jos nyt kävisi niin, että susi tappaisi Fizbanin, olisin tietenkin loputtoman onneton. Mutta tuskin vaatisin suden verta kostoksi lautaselle. Susi toteuttaa osaansa. Ensimmäinen oma koirani jäi kuorma-auton alle. Kuski nappasi sen pientareelle kitumaan. Kasvatti-isäni poika löysi sen, lopetti yhdellä armollisella laukauksella kärsimyksen ja hautasi koiran, nuori mies, joka inhosi minua, mutta ei kestänyt eläinten kärsimystä. En minä silti vihaa rekkakuskeja.
Silmä silmästä tuntuu vieraalta ajatukselta.
VastaaPoistaMeillä kaikilla on luontomme, ijmisellä ihmisen, eläimellä eläimen.
VastaaPoistaSiinä missä ihminen varoo ja pakenee eläintä tekee eläin samoin ihmisen suhteen - näin ajattelen. Toki jos kokee uhkaksi; kumpikin puolustautuu, mikää on luonnollista.
Kiitos Kotitonttu ajatuksistasi - ja "oikeista karvoistasi" 🤗
Minulla on kirja parhaillaan kuuntelussa ja olen ollut oikein vaikuttunut. Hienoja mietteitä vanhalla miehellä.
VastaaPoistaSusi ja karhu pelkäävät ihmistä, vaikka täällä Itä-Suomessa on jo isoja susilaumoja ja Lieksassa karhuja on jo keskellä kaupunkiakin kävelemässä.
VastaaPoistaMinäkin olin mukana possujen teurastuksessa isän apuna ja silti tykkään lihaa syödä. Ennen oli ihan normaalia ymmärtää, että karjaa kasvatettiin syötäväksi
Kylläpä oli kaunis ja ajatteluttava kirjoitus. Kiitos!
VastaaPoistaMinäkin tykkäsin tästä kirjasta, mutta minulle se aukeni jotenkin enemmän elämän ja vanhenemisen kautta. Ihmisten kohtelun ja yhteistyön merkityksen.
VastaaPoistaLuin minäkin tuon kirjan, johon en olisi ilman lukupiiriä eksynyt :). Ehkä luin sen liian nopeasti, fiilistelemättä tarkemmin.
VastaaPoistaOli lapsuudessani meilläkin eläimiä, yhden sian muistan, mutta minut komennettiin pois sen tappopäivänä. Lehmiä meni joskus teurasautoon ja vasikoita, se oli luonnon laki. Riistaa ei isäkään metsästänyt, kaloja kyllä pyydettiin ja ongittiin. Niinpä metsästys on itselle outoa. Sukulaisissa lapsena kun kävin niin, huh, inhosin liiterissä riippuvia lintuja ja jäniksiä ja vannoin etten sormella liikuta niitä, jos vaikka mieheni olisi metsästäjä. Kaikeksi onneksi ei hän sellaista harrastanut. Marjastaessa koetetiin höpötellä ja laulella, niin karhut kaikkosivat :D
Enkä tietenkään tykännyt siitä, miten sitä sutta kohdeltiin, hui sentään!
On oikein ihania nämä lukupiirit, niin löytää uusia kirjailijoita ja erilaisia kirjoja. Kiitos!